Kategoria: Omat jorinat

Reiki I -kurssi

Reikin eri muotoihin tutustuin netissä. Niitä tuntui olevan monia erilaisia suuntauksia, mutta alkuperäinen Mikao Usuin reiki oli se, mikä tuntui heti omimmalta ja veti minua puoleensa. Kun kerran kurssille halusin, niin aloin seuraavaksi etsiä tuota perinteistä Reikiä noudattavaa reikiopettajaa. Luin heidän sivujaan ja opettajakseni valikoitui Leena Kuutti, Hoitola Solania, Kerava.

Viime vuonna, tammikuisena lauantaiaamuna suuntasinkin Keravalle Reiki I -kurssille. Niinkuin jo aikaisemmin kerroin, kihelmöinti käsissä ja jaloissa tuntui jo muutamia päiviä aikaisemmin ja nuo fyysiset tuntemukset vain voimistuivat tuon viikonlopun aikana. Siinä sitten karisi viimeinenkin epäröinti Reikin vaikutuksesta ja tehokkuudesta. Kurssi oli odotusteni mukainen, enemmänkin. Enhän alunperin tiennyt mitä kaikkea se toisi tullessaan ja mihin johtaisi. Kaikki ne meditaatio- ja hoitoharjoitukset sekä teoriaopiskelu antoivat erinomaiset eväät jatkaa tuolla tiellä eteenpäin. Kaikki mitä tuon jälkeen elämässä tapahtuu on itsestä kiinni; haluatko hyödyntää saamaasi oppia ja taitoja itsesi ja muidenkin iloksi vai et.

Kurssin jälkeen hoidin itseäni paljon, aluksi joka päivä. Sillä tavalla sain tuntuman Reikiin ja hoitamiseen sekä tuntemuksiin, niin fyysisiin kuin henkisiinkin, mitä siitä tuli. Juuri tuntemusteni perusteella osasin hoitaa niin itseäni kuin muitakin paremmin ja sieltä missä tarve oli suurin. Prosessi on pitkä, käyn sitä edelleenkin, varmasti loppuelämäni, mutta paremmalla puolella jo ollaan; uskon niin. Aluksi olin jotenkin pettynyt, kun tuntui, että minulla oleviin fyysisiin vaivoihin  hoidolla ei tuntunut olevan vaikutusta. Mutta sitten ymmärsin, että Reikihän vaikuttaa ensin siellä missä tarve on suurin eli oma henkinen oloni oli niin huono ja hajalla, että korjasin ensiksi sitä. Pystyin käymään elämääni ja sen tapahtumia läpi pikkuhiljaa, ymmärsin toisella tapaa asioita ja hyväksymään ne osana matkaani. Ehkä niiden kaikkien tarkoitus ei ole vieläkään  aivan selvinnyt, mutta sekin hetki joskus varmasti koittaa. Tunsin oloni rauhallisemmaksi ja varmemmaksi, olin enemmän sinut itseni kanssa ja opin rakastamaan itseäni uudelleen. Sellaisena kuin nyt olen. Ymmärrykseni toisen ihmisen erilaisuudesta ja hänen hyväksymisestään omana itsenään sai myös aivan toisen ulottuvuuden, jota en ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Tie oli kivinen, suorastaan kallioinen, mutta kaikki oivallukset, ne yksinkertaisimmatkin, ja uusi tietoisuuteni ovat kaikki sen vaivan arvoisia.

Elämän käännekohta

En enää muista mitä olin netistä etsimässä, kun eteeni osui sana Reiki. Kiinnostuin oudosta ja uudesta sanasta niin paljon, että googletin mitä se tarkoittaa ja uppouduin pitkäksi aikaa tutkimaan sanan perusteella aukeavia sivuja. Kiinnostuin todella paljon ja ajattelin, että voisin joskus mennäkin Reiki-hoitoon ja jopa kurssillekin. Asia kuitenkin jäi sikseen muutamaksi vuodeksi. Ajoittain tuo sana pompsahti jostain esille ja jäi mietityttämään. Kunnes taas unohtui.

Vuoden 1997 jälkeen en ole tuntenut kuuluvani minnekään enkä kellekään. Jotenkin sellainen tuuliajolla fiilis. En pystynyt juurtumaan mihinkään ja eri ihmissuhteet ja varsinkin niiden ongelmat ja kaikki kokemani lisäsivät tuota tunnetta ja ahdistusta minussa. Voin ihan hyvin sanoa, etten rakastanut itseäni. En pitänyt siitä mitä peilistä näin; millainen olin ja miten käyttäydyin, niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Ja varsinkin, kun tiesin loukkaavani minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Sellainen minusta oli tullut. En ollut käsitellyt tapahtumia menneisyydestäni, en ollut antanut anteeksi toiselle enkä itselleni. En ollut hyväksynyt tapahtumia osana omaa matkaani, sitä ihmistä, joka minusta on määrä tulla.

Ymmärrän tuon kaiken nyt. Ja siihen myötävaikuttajana mitä suuremmassa määrin on ollut oma Muruseni. Meilläkin on ollut ongelmamme ja molemmilla on ollut syytä katsoa peiliin. Varsinkin minulla. Keskustelimme Reikistä ja hän ymmärsi kiinnostukseni niin hyvin, että sain häneltä joululahjaksi Reiki-hoidon. Olin jo ilmoittautunut Reiki I kurssille ja halusin käydä tuossa hoidossa ennen kurssille menoa. Halusin nähdä mitä tapahtuu ja mitä reikihoito on. Tuo kyseinen reikihoitaja on myös meedio ja sainkin kokea sellaisen hoitokerran, joka varmasti pysyy muistoissani ikuisesti. Hoitopäivä oli keskiviikko ja jo sen viikon alussa minulla alkoi olla rauhallinen olo. Stressitasoni laski huomattavasti. Jälkeenpäin sain tietää, että Reiki alkaa vaikuttaa jo pari-kolme päivää ennen hoitoon tai kurssille menoa. Ainakin minulla niin tapahtuikin. Keskiviikon jälkeen oloni oli väsynyt, mutta onnellinen. Ymmärsin saaneeni suuren lahjan ja siitä on kiittäminen Murua. Kiitos!

Saman viikon lauantaina ja sunnuntaina oli Reiki I kurssin vuoro. Odotin innolla noita päiviä, koska reikihoito oli koskettanut minua syvästi ja tunsin siitä olevan minulle apua. Jo silloin. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jotenkin vain tiesin sen. Halusin, että pystyn itsekin hoitamaan itseäni ja tietenkin myös muita halukkaita. Reiki I:stä ja sen jälkeisistä tunnelmista lisää myöhemmin.

Sukututkimusta

 

Innostuin kesä lopulla etsimään tietoja suvustani ja taustastani ja varsinkin äidin puolen suvusta. Sitä en tiennyt, että äidilläni ja hänen veljellään oli eri isät enkä sitäkään, että mummoni ei ollut koskaan naimisissa. Siihen aikaan, eli 1920-luvulla ja sen jälkeen, mummoni kuitenkin varsin alkeellisissa olosuhteissa kasvatti ansiokkaasti kaksi lasta. Tai oikeastaan kolme, siskonsa pojan myöskin.

Kiinnostus sukututkimukseen heräsi, kun ystävilläni kylässä ollessani selvisi, että olisin mahdollisesti kaukaista sukua toiselle heistä. Ja erittäin todennäköisesti olenkin. Jonkin verran tietoja vielä puuttuu ihmisistä, jotka yhdistävät meidät toisiimme. Toivottavasti se asia joskus selviää.

Kulunut sanonta on, että maailma on pieni, mutta tässä se jälleen kerran tuli todistettua oikeaksi. Ihan sattumalta tämäkin tuli esille.

Ylläolevassa kuvassa on mummoni takana oikealla ja hänen äitinsä siinä vieressä. Oma äitini on pikkutyttö edessä ja enoni äitin oikella puolella. Kaksi nuorta miestä vasemmalla ovat mummon velipuolia. Kuva on otettu 1930-luvun alkupuolella.

Mummoni äitiä en muista lainkaan. Hän kuoli, kun olin noin 5 vuotias. Siis äitini isoäitiä. Mummoni muistan ja hän oli lämminsydäminen, kohtelias ja hyvin vaatimaton ihminen. Sota-ajat nähnyt ja koko ikänsä kovaa työtä tehnyt ihminen. Lapsena muistan kuinka joka toinen viikonloppu sunnuntaisin käytiin mummolassa. Välimatkaa kodeillamme oli noin 20 km. Mummolla oli aina tietyssä kaapissa makeisia meitä lapsia varten varattuna ja muistan käyneeni veljeni kanssa tarkistamassa onko niitä siellä heti, kun perille päästiin. Niitä ei vaan saanut ottaa ennenkuin mummo antoi luvan. Ja sitähän ei tullut ennenkuin aikuiset rupesivat kahville. Kauppa-auto kulki kylällä muistaakseni kerran viikossa ja siitä mummoni osti meille nuo makeiset ja myös muuta tarvittavaa. Myöhemmin alkoi kulkea linja-auto kolmesti viikossa kunnan keskustaan ja sillä mummo pääsi isompiin kauppoihin, apteekkiin ja muihinkin kotoa kaukana oleviin paikkoihin.

Hyvin muistan kuinka joka joulu mummo haettiin aattoaamuna meille viettämään joulua. Jouluaaton ja joulupäivän mummo meidän seuranamme oli. Tapaninpäivänä vietiin takaisin omaan kotiin. Pientä asuinmökkiä piti päästä lämmittämään jo kiireesti. Mummon mökissä oli kaksi huonetta, keittiö ja kamari. Sähköjä ei ollut. Keittiössä hella ja kamarissa pieni pönttöuuni, joilla mökki lämpisi. Ulkohuussi tietysti oli ja vesi haettiin kaukaa naapurista. Mummolla ei ollut pihallaan omaa kaivoa.

Kauan on noista ajoista; mummon poismenostakin jo 32 vuotta. Hän oli minulle hyvin tärkeä ihminen ja lämmöllä häntä muistelen.

Muhmukka

Viikon loma on vietetty; sää ei kovin suosinut, mutta loma on aina lomaa.   Saa ainakin työasiat pois mielestä vähäksi aikaa. Poimin mustikoita ja       puolukoita sekä keittelin mehuja. Rikkaruohot sai kyytiä ja matot tuli pestyä. Siinäpä sitä puuhaa olikin. Nyt on kuitenkin jo aika kirjoittaa uusi blogiteksti.

Mikä on muhmukka? Tai kuka? Muhmukka on hellittelynimi, tai ainakin sellaisena sen olen ottanut, ihmiseltä, joka on minulle hyvin tärkeä ja rakas. Sitä en tiedä mistä se alunperin on tullut, mutta olen sen ottanut omakseni. Se on ihan minun näköiseni. Pidän siitä paljon. Se on sellainen mehevä ja täyteläinen.

Kun näitä blogisivuja lähdin suunnittelemaan, niin piti miettiä mikä olisi sivuille hyvä nimi. Tarpeeksi erilainen ja erikoinen ja mitäpä tuli ensimmäiseksi mieleen: muhmukka, siinä se! Mitä sitä enempää jahkailemaan. Parempaa ei ole. Ja onneksi sain antajaltaan luvan käyttää sitä. Ja yhtälailla onneksi sitä ei ollut kukaan vielä varannut, joten rekisteröin blogilleni nimen Muhmukka.

Tämä tie on minulla vasta alkumetreillään, kokemusta ja oppia toivottavasti matkan varrella tulee ja sitä kautta ehkä minusta jonain päivänä sujuvasti kirjoittava blogisti.

Kuka olen

Olen Tarja Järvinen; Mäntyharjussa olen syntynyt ja Heinolan, Posion ja Oitin kautta päätynyt Lahteen, jossa työpaikkanikin on. Päivätyössä olen sairaalassa ja sen vastapainoksi yritän liikkua pitääkseni itseni kuosissa, lenkkeilen ja tanssin pääasiassa. Tykkään myös leipomisesta, joskin pelkästään itselleni sitä tulee harvoin tehtyä. Juustokakut ovat mielenkiintoni kohde tällä hetkellä ja kaapissa odottaakin todella paljon reseptejä erilaisista herkuista, kunhan vaan tulisi niitä tehtyä.

Lapsia minulla on kaksi ja he ovat jo aikuisia ja omillaan. Kummallakin on jo omaakin jälkikasvua ja jokainen heistä on omalla laillaan ihana ja ainutlaatuinen ja olen heistä onnellinen. Viisinkertainen mummi siis jo olen. Mikä ihana virka. Suosittelen.

Omat vanhempani ovat jo nukkuneet pois keskuudestamme. Heitä on ikävä ja harmittaa, kun eivät ole näkemässä näitä kaikkia pikkuisia, jotka ovat elämääni tulleet. Mutta elämän kiertokululle ei voi mitään ja kohtaloaan ei etukäteen tiedä. Ja onneksi näin. Omilla valinnoillamme voimme toki vaikuttaa siihen minkälainen on elämämme laatu ja suunta.

Perheeni perustin aikoinaan Heinolaan. Rakastuin, menin naimisiin, rakensin talon ja sain lapseni. Kun tiemme sitten erosivat, kuljin tuon yllämainitun polkuni, joka toi minut lopulta Lahteen, ja täällä olen asunut kohta neljä vuotta. Kaikki kokemani, niin hyvät kuin huonotkin asiat, ovat muokanneet minusta sellaisen kuin nyt olen. Ja voin sanoa, että aina en ole voinut sanoa olevani ylpeä itsestäni. Olin kadottanut oikean minäni enkä alkuun edes tiedostanut sitä itse. En oikeasti ollut sellainen Tarja, joka usein olin. Elämääni tuli kuitenkin yksi merkittävä käännekohta, josta olen ikuisesti kiitollinen. Tosin sekään tarina ei sujunut niinkuin strömsöössä, mutta kaikkine vaikeuksineenkin on ollut minulle hyvin merkittävä elämässäni. Mutta se on taas uusi aihe, josta lisää myöhemmin.

 

Hei maailma!

Kirjoitan ensimmäistä kertaa blogia. Jännittää nähdä minkälaiset näistä sivuista lopulta tulee.

Mutta miksi sitten haluan kirjoittaa; halu ilmaista itseään tähän ajoi. Ja vielä, jos joku, yksikin ihminen, saa tästä jotain iloa, niin olen tavoitteeni saavuttanut.

Kirjoitan itsestäni: elämästäni, tapahtumista, harrastuksista, mielenkiinnon kohteista jne. Mitä vaan mieleen tulee. Mutta lisää sitten toisena päivänä.